***

Luvattoman kauan on kyllä tämän teoksen kanssa aikaa vierähtänyt... Sitä se kesä teettää.

Kun aloitin kirjan, ajattelin, että teksti on pelkkää Mma Ramotswe -kopiota. Iloista, rentoa, harmitonta. Romaani sai kuitenkin pian syvyyttä kerronnalla, joka ei ollut yhtä pelkistettyä kuin Mma-sarjassa. Tässä kuvailtiin makoisasti yksityiskohtia. Lisäksi kirja otti kantaa niin HIViin, kuin tasa-arvoasioihin lempeällä tyylillään. Ja teetä juotiin -paljon.

Tansanialaisen Angelin arki ei ollut pelkkää onnellista kakun vääntöä. Poika ja tytär olivat kuolleet ja isoäitinä hän piti huolta viidestä lapsenlapsestaan. Koti oli ahdas, ruokaa niukasti, ja roskakorissa asusti katulapsia. Silti teos ei anna minkäänlaista tilaa synkkyydelle, vaan loistaa elämänmyönteisyydellään.

Tällaista kevyttä, kesäistä luettavaa tämäkin. Mutta nyt on kyllä pakko saada käsiin dekkari!!

379s.

Kuten aiemminkin on ilmi käynyt, olen Maaria Leinosen ikuinen fani. Hän on minulle jollain selittämättömällä tavalla hyvin läheinen, suorastaan "varaäiti", vaikken henkilönä tunne. Ainoastaan näiden kauniiden, ajatuksiaherättävien, arkisten, suorien runojen kautta Maarian ajatusmaailma on käynyt tutuksi. Erityisesti aiempi tuotanto oli ja on täsmälääkettä minulle. Tämän myöhäisemmän runokokoelman olen toki aiemminkin lukenut, mutta omasta kirjahyllystä kirjaa ei löydy. Tässä elämän muutosvaiheessa tahdoin jälleen palata Maarian runoihin.

Leinosen luontoaiheiset runot eivä ole aivan parasta antia nimenomaan minulle, vaikka uskonkin monien niitä rakastavan. Maaria osaa nähdä lähelle, nähdä kauneutta pienessä, arkisessa. Tuskaiset ja elämää ymmärtävät runot ovan "mun heiniä". Pidemmittä puheitta laitan tähän muutaman suosikin ko. kirjasta.

Olla erilainen

Toinen

Kuulua muihin.

Kuin kataja hongikossa

leppäpensas koivujen keskellä.

Kuulua Muihin

sivullisena

vierottuna.

Mutta kun aika on:

lähteä omaa tietään

taakseen katsomatta

pystypäin

mielessä rauha.

***

(en osaa -tietenkään- riviväliä vaihtaa. Näillä mennään)

Kun monet menneet

laupiaat samarialaiset

simonkyreneläiset

viimeisetkin joita odotit -

älä luovuta

älä toivoa menetä

vaikka vain ohikulkijoita

hylkääjiä

Vielä on tulossa yksi,

hiljainen ja nöyrä.

Ei kulje ohi

tienoheen unohdetun

jolla ei ketään

Ei vain kuormaasi

ristiäsi sairauttasi

sinut itsesi kaikkinesi

kantaa perille.

Eikä syytä.

Ei käske. Ei kysy.

Ehjäksi rakastaa.

***

Tuhat kertaa helpompaa

olisi ollut

paeta luostariin

nypläämään pitsiä

ruokkimaan määkiviä lampaita

tekemään ristinmerkkiä

neitsytäidille

vaikenemaan oma tuskansa

kammion hiljaisuudessa

kuin  kulkea täällä

kaiken keskellä

vereslihalla

silmät auki

kun kärsimys kävelee vastaan

joka kulman takaa

sanoo käsipäivää

torin tungoksessa

kun tuska huutaa

vastaantulevan katseessa

kovempaa kuin minkään messun

Ave Maria

kuuluvammin

kuin minkään katedraalin

Kyrie eleison

***

Sana se vain on

turhaa helinää

toivo

ellei se ole syntynyt

epätoivon yössä

ellei se ole noussut

pimeiltä rannoilta

poluttomilta

sillattomista kuiluista.

Haudan partaalla

se puhkeaa kukkaan

Eikä se kuihdu

***

"Mikä tulta kestää

on tulella puhdistettava."

Vain kokeilemalla tietää

kestääkö tulta.

Vain kokeilemalla tietää

puhdistaako tuli

vai polttaako poroksi.

Ja tulen läpi

on mentävä yksin.

Täältä uudesta kauniista kodista toivottelen vielä aurinkoiseksi & lämpiväksi muuttuvaa Juhannusta! Ei, en ole lopettanut lukemista, tahti vain on tippunut sadasta kymppiin :) Maaria Leinosen iki-ihanista runoista pyrin pian naputtelemaan tänne blogiin näytteitä ja Kakkukaupan kanssa etenen etanan varmuudella... Kesäillat vaiko muuttoväsymys syynä siihen, että enemmin tulee katseltua iltaisin aivojen-nollaus-leffoja kuin luettua kirjoja?

Niin tai näin - kaunista keskikesää blogiystäville!!

"McCall on luonut hahmon, jonka seurassa pimeimpäänkin kaamokseen pilkahtaa valo."

-Keskisuomalainen

***

Ah, kuinka ihana kirja!! Ehdotonta kesälukemista nämä Mma Ramotswet. Sen näyttää huomanneen joku muukin, sillä kirjaston hyllystä koko sarja oli hävinnyt - ja sitä ei todellakaan talvisin tapahdu. Päädyin sitten tämän osan varaamaan, koska teki mieli jotain kevyttä ja ihana. Sarjan aiemmat osat luin melko putkeen ja kirjat alkoivat tulla jo *korvista ulos*. Pienen tauon jälkeen taas maistui!

Ihmettelen kyllä, mitä sarja tekee jännäripuolella. Siis, onhan näissä etsivätoimisto, jossa tutkitaan pieniä ja ihania asioita, tyyliin mikä mies sopisi parhaiten aviopuolisoksi, kuten tässä kirjassa. Varsinainen jännitys on kirjoista kyllä kaukana. Romaanit käsittelevät afrikkalaista arkea, sisältävät leppoisia mutta osuvia ajatelmia. Tunnelma Mma Ramotswen seurassa on letkeän rento; aina on aikaa istuskella maisemasta ja teestä nauttien. Kirjojen huumorista pieni näyte (olen jo sen verran vanha, että nauratti);

"Herra Komea", hän huudahti. "Tuo kirje on varmasti tarkoitettu minulle!"

Mma Makutsi tuhahti. "Et sinä ole korjaamon ainoa mies. Täällä on kaksi muutakin miestä. J.L.B. Matekoni ja ystäväsi, se jolla on öljyä tukassa. Ei sitä tiedä, kenelle se on tarkoitettu."

Apupoika tuijotti häntä ymmällään. "Mutta J.L.B. Matekoni on ainakin neljänkymmenen", hän sanoi. "Miten neljänkymmenen ikäistä miestä muka voi kutsua Herra Komeaksi?"

"Ei elämä lopu neljäkymmentävuotiaana", Mma Makutsi sanoi. "Neljäkymmentävuotiaat voivat olla oikein hyvännäköisiä".

"Ehkä muiden neljäkymmentävuotiaiden mielestä", apulainen sanoi. "Mutta suuri yleisö on toista mieltä."

Suositeltavaa kesälomalukemista!

Eletään vuotta 1972. Kuusitoistavuotias tyttö löytää isänsä kirjastosta lohikäärmeen kuvalla koristellun salaperäisen kirjan. Pian hän saa luettavakseen kirjeitä, joissa pahoitellaan lukijan kohtaloa: hän on astunut syvälle pimeyden ja pahuuden vaikutuspiiriin.

Historiantutkija on Elizabeth Kostovan loistavasti menestynyt esikoisteos, joka herättää myyttisen tarinan eloon jännittävällä ja kirjallisesti ansiokkaalla tavalla. Kostova onnistuu tekemään Draculasta oman aikamme tulkinnan, joka tuo romaaniin vahvasti todellisen tunnelman.

***

Muuttotohinoiden keskellä sain tällaisen tiiliskiven luetuksi. Ilmeisesti kirjaa markkinoitiin näyttävästi sen ilmestysvuonna 2006. Jonkin verran hyvää palautetta olen teoksesta minäkin lukenut. Ja jälleen divarireissulta mahtipontisenoloisen kirjan bongasin. Välillä tuo paikallinen divari yllättää tarjonnallaan.

Mutta itse kirjasta... En oikein tiedä herättikö tämä minkäänlaisia ajatuksia. Siis periaatteessa tarina toimi paremmin kuin hyvin; aikajanalla seilattiin edestakaisin ja jokaisella uudella henkilöhahmolla oli kerrottavanaan oma tarina, jonka avulla juoni pääsi eteenpäin. Pääasiassa tässä mentiin kirjastosta toiseen ja selattiin 1400-luvun kirjallisuutta. Tylsäksi kirja ei silti missään vaiheessa äitynyt, vaikka sivuja oli paljon ja fontti pientä.

Aivan toisellainen vampyyritarina tämä kuin teineille suunnattu rakkaus-saaga Twilight. Siinähän vampyyripäähenkilöt ovat kilttejä ja suloisia, tässä kirjassa kaikkea muuta. Kuitenkaan Historiantekijässä ei mässäillä ällötyksillä vaan pysytään siististi asialinjoilla. Mystisen ja wanhahtavan jännityksen ystäville teos, joka varmasti säilyttää mielenkiinnon loppuun saakka. Itse koin kaiken muuttoahdistuksen keskellä kirjan paikoin turhankin painostavaksi. Seuraavaksi tekee mieli lukea jotain kesäisen kevyttä.

En enää ikinä leiki fonttikoon kanssa, näemmä vuodatus sekosi siitä täysin... No, koettakaa sekoilujani kestää =)

Englannissa kasvaneet 15-vuotias Zana Muhsen ja hänen nuorempi sisarensa Nadia iloitsivat kuullessaan, että pääsisivät lomalle Jemeniin arabitasavaltaan isänsä sukulaisia tapaamaan. Matkasta tuli kuitenkin painajainen. Perillä tytöille valkeni, että isä on myynyt heidät vaimoiksi Jemeniin ja että he olivat vankeja vanhakantaisessa islamilaisessa yhteiskunnassa, jossa naiset ovat täysin miesten armoilla...

***

Luin n. vuosi sitten kirjasta äidin version Lasteni tähden (jos muistan nimen oikein). Ajattelin silloin, että olisi mielenkiintoista lukea myös Zanan näkökulmasta kirjoitettu teos, hänhän paikan päällä oli kärsimässä. Divarista sitten tämän bongasin.

Eli kertomus oli ennestään tuttu, mutta silti järkyttävä. Otaksun, että useimmat blogissani vierailevat ihmiset ovat teoksen lukeneet jo iät ja ajat sitten. Ilmestyessäänhän tämä herätti kuohuntaa, kirjan alkutekstin mukaan, koko Euroopassa.

Niin äidin version, kuin tämänkin kirjan loppu jää avoimeksi. Toinen tytöistä, Zana jättää lapsensa Jemeniin päästäkseen pakenemaan orjuuttaan takaisin kotiin Englantiin. Toinen tytöistä, Nadia jää hoitamaan molempien lapsia köyhiin ja alkeellisiin olosuhteisiin. Mikään taho ei kykene häntä vapaaksi auttamaan. Nadiallakin on mahdollisuus, monien mutkien ja vuosien jälkeen palata, mutta hän ei ymmärrettävästi kykene lapsia jättämään.

Pikaisen surffailun jälkeen löysin "tiedon" (??) jonka mukaan Nadia olisi päässyt kolmisen vuotta sitten viimein vapauteen ja asustaisi nyt miehensä ja lastensa kanssa Englannissa. Toivotaan parasta...

Kirjoittaja on nuori ranskalaisopiskelija ja viulisti, joka elää esteettisten nautintojen ja musiikin maailmassa, kunnes juutalaisten pidätykset alkavat. Ensin perheestä viedään isä. Hélène Berr seuraa hämmästyneenä, miten katolinen valtaväestö mukautuu ja ummistaa silmänsä miehittäjän rikoksilta. Passiivista hyväksyntää täydentävät yhteistoimintamiehet, joita on paljon enemmän kuin ranskalaiset tänä päivänäkään myöntävät, ja he osallistuvat aktiivisesti vainoihin, ilmiantavat juutalaisia, kommunisteja ja seksuaalivähemmistöjä.

Hélènekin joutuu kokemaan, miten suhtautuminen muuttuu, kun rinnassa on keltainen tähti. Se katkaisee myös hänen akateemisen uransa.

Antisemitismin voima järkyttää kirjoittajaa. Kuin uhalla hän liittyy vapaaehtoisena orvoista huolehtivaan järjestöön, vaikka tietää sen vetävän huomion itseensä. Päiväkirjassa onkin selittämätön yhdeksän kuukauden katkos, ja kun teksti jatkuu, Hélène toteaa toistuvasti: "Muut eivät tiedä... Eivät ymmärrä... " Ja sitten: "Kukaan ei saa koskaan tietää, miten tuhoisan kokemuksen jouduin kohtaamaan viime kesänä."

Mitä Hélènelle tapahtui tai tehtiin?

Päiväkirjan vilpitön kertojanote johtuu siitä, että Helénè kirjoitti sen kirjeeksi sulhaselleen, J.M:lle, joka oli paennut Algeriaan liittyäkseen vastarintaliikkeeseen. Kun päiväkirja löytyi, iäkäs Jean Morawiecki sai vihdoin hänelle osoitetun kirjeen.

Kirjan esipuheen on kirjoittanut Patrick Modiano. Päiväkirjaosiota seuraa Mariette Jobin teksti Hélène Berrin takavarikoitu elämä.

***

Riipaisevan koskettava päiväkirja aiheesta, joka ei koskaan vanhene. Samalla teos on mielenkiintoinen matka paljon ja viisaasti ajattelevan nuoren naisen pään sisäiseen maailmaan. Monessa kohdin ymmärsin Hélèniä paremmin kuin hyvin. Kirjallisesti kauniisti toteutettu.

Suosittelen ja jatkan pakkaamista.

Matkantekijässä eletään 1960-lukua ja Claire on menestyvä lääkäri Bostonissa. Miehensä Frankin
kuoltua Claire lähtee jo aikuistuvan Brianna-tyttärensä kanssa lomalle Skotlannin ylämaalle. Siellä
heidän oppaanaan toimii Roger Wakefield, joka saa selville, ettei Jamie olekaan kuollut
Cullodenissa, vaan saattaa elää edelleen. Clairella on vain yksi ainoa vaihtoehto: palata
kammottavaan kivikehään Craigh na Dunilla ja jäljittää Jamie 1760-luvun Edinburghista.
Jälleennäkemisen riemu on suunnaton. Rakastavaisten välillä on yhä huikea lataus, vaikka välillä
on tapahtunut paljon ja asiat paljastuvat hiukan kiusallisella tavalla. Jo muutaman kuukauden
kuluttua merirosvot sieppaavat Jamien nuoren sisarenpojan ja alkaa hurja pelastusretki, kun Claire
ja Jamie lähtevät pitkälle purjehdukselle kohti Länsi-Intian saaristoa, jonne rosvoalus oletettavasti
on suunnistanut. Mutta niin kuuma kuin tropiikki onkin, ei se vedä vertoja pitkään erossa olleiden
rakastavaisten kiihkolle...

Diana Gabaldonin kirjailijanura käynnistyi kymmenisen vuotta sitten, kun hän liittyi internetin
kirjoittajapiiriin. Pian nettiystävät alkoivat vaatia jatkoa Skotlannin ylämaalle sijoittuvaan
seikkailutarinaan. Meribiologiksi ja luonnontieteiden tohtoriksi kouluttautuneen Gabaldonin elämä
muuttui yhdellä iskulla. Yliopiston professorista tuli nelikymppisenä päätoiminen kirjailija, niin
kuin hän oli lapsesta saakka haaveillut. Esikoisromaani sai nopeasti jatko-osia, ja Clairen ja Jamien
seikkailuista kertova sarja kiipesi myyntilistojen kärkeen ympäri maailmaa, viimeksi Suomessa.
Yhdysvaltalainen Diana Gabaldon asuu Arizonassa miehensä ja kolmen lapsensa kanssa.

***

Kun sarjan ensimmäinen osa, Muukalainen, aikoinaan ilmestyi, olin aivan lääpälläni teokseen. Päädyin sarjaa seuraamaan ja osat jopa itselleni ostamaan. Innostus tyssäsi ko kirjaan, Matkantekijään. Luin romaania esikoiseni ollessa vauva ja hormoneista herkällä mielellä koin kirjan turhan raflaavaksi. No, muutama sata sivua jäi lukematta, mutta sen verran huonosti teksti oli mieleen jäänyt, että aloitin teoksen nyt alusta ja ajattelin lukea sarjan muutkin osat. Huomaa mennyt aikamuoto.

Siis tämä oli huono. Teos noudatti alusta loppuun, kaikki miltei 1000 sivua samaa kaavaa; ensin päähenkilöt Claire ja Jamie joutuvat mitä mielikuvituksellisimpiin vaaroihin, sitten tilanne selvisi, siitä seurasi henkilöiden muutaman sivun mittainen dialogi, sitten seksiä ja taas vaara. Vähän väliä päähenkilöt myös tulivat ammutuiksi, lähes raiskatuiksi tai muuten haavoitetuiksi. Äääh. Luin jostain joskus enkun kielisen arvostelun tästä kirjasta, ja olen aivan samaa mieltä arvostelijan kanssa, joka pohti, kenelle Gabaldon oikein kirjansa kirjoittaa. Siis romantiikkaahan tämä pääasiassa on, mutta harva rakkausromaanien ahmija (tuskin) innostuu kohtauksista, joissa kuvaillaan pikkutarkasti märkiviä haavoja, oksennuksen hajua, luodin kaivamista päästä ymsyms. Jotkut juonenkäänteet yksinkertaisesti menivät yli. Mietin, eikö Gabaldon luota lukijoihinsa sen vertaa, että antaisi teoksessa temmon hetkeksi hellittää.

En aio lukea seuraavia osia. Muukalainen oli hyvä kirja, mutta sen jälkeiset teokset pelkkää toistoa. Suosittu sarjahan tämä kuitenkin on, ja -jotain hyvää sanoakseni- kirjan huumori oli romaanin parasta antia.

Jatkan pakkaamista ja yritän siinä sivussa löytää lukemistakin.

On aika jättää jäähyväiset tämän hetkiselle, jo ennätykselliset neljä vuotta hyvin "palvelleelle" kodille. Muuttorumba siis lähestyy, ja kuten kuvitella saattaa, tuossa ajassa on ehtinyt melkoiset määrät rojua nurkkiin kertymään. Lähitulevaisuus ei leppoisalta näytä... Puhumattakaan siitä, että jäisi aikaa lueskella.

Pienoista taukoa saattaa ilmetä blogissa, mutta I´ll be back :)

Jännitystä geenikokeiden varjossa. Jeannie Ferrami tutkii perinnöllisyyttä Jones Fallsin yliopistossa. Häntä kiinnostaa tietää, mitä tapahtuu niille identtisille kaksosille, jotka ovat syntymästään sakka eläneet erossa toisistaan. Keksimänsä tietokonehaun avulla Jeannie löytää Steve Loganin ja Dennis Pinkerin. Yhteinen DNA todistaa pojat identtisiksi. He ovat ulkonäöltään kuin kaksi marjaa, mutta Steve Logan on maineeltaan moitteeton lakitieteen opiskelija, kun taas Dennis Pinker on vankilassa istuva murhaaja.
Jeannien ympärillä alkaa tapahtua merkillisiä asioita. Hänen tutkimusapulaisensa Lisa raiskataan keskellä päivää. Yliopiston rehtori kutsuu Jeannien puhutteluun ja käskee tämän lopettaa tutkimuksensa. Jotain hämärää on tekeillä, ja kaikkeen liittyy outo kolmas kaksonen...

Ken Follet tihentää jännitystä taiturimaisesti. Vanha trillerikettu on palannut omimpaan tyyliinsä.

***

Bongasimpa blogeja selatessani tällaisen kirjan, jonka lainasin jo pari kuukautta sitten. Kirja on "pyörinyt" hyllyssä ja meinasi jo päätyä palautettavien joukkoon... Onneksi sitten kävi niin, että *pakolliset* luettavat pääsivät loppumaan, ja tämäkin tuli luetuksi.

Jotenkin tästä löytyy... voisiko sanoa iloisempaa jännitystä kuin pohjoismaisista, usein paatoksellisen synkistä dekkareista. Tässä ei turhia tuskailla, vaan tarinaa viedään varmanoloisesti eteenpäin. Tempo ei hellitä hetkeksikään, joten jos mukaansatempaavaa kirjaa kaipaa, niin teosta voisi kokeilla. Juoni on idealtaan melkoisen mielikuvitusta vaativa, mutta pikku vikoja. Letkeä jännäri!