Aikaamme sävyttävät kiire sekä tehokkuuden  ja nuoruuden palvonta. Kuka enää ehtii nauttia elämästä? Miksi sisimmässä kaihertaa kaipaus johonkin enempään, vaikka tehtävät seuraavat toisiaan ja kalenteri on täynnä tapaamisia? Miten löytää elämän syvä pohjavirta ja sisäinen tasapaino?
Owe Wikström haastaa vastustamaan kiirettä. Älä aina seuraa aikaasi. Löydä uudestaan hyvä yksinäisyys, levolliset keskustelut, hiljaisuus. Wikström rohkaisee pysähtymään. Se merkitsee sisäistä matkantekoa, joka joskus käy yksiin konkreettisen matkan kanssa.
Läsnäolon taito on koskettava kirja. Se johdattaa lukijansa elämän ilon ja toisaalta sen syvän vakavuuden lähteelle.
Owe Wikström on Upsalan uskonnonpsykologian professori--- (takakansi)

__________________


No niin, viimein sain tämänkin kirjan luetuksi. Olen "maistellut" sitä n. kuukauden ajan. Kirja on sellainen, jota olisi mukavaa lueskella matkalla ollessa, kahvilassa tai vaikka puistonpenkillä (olettaen siis, että mukana ei hengailisi kahta vilkasta poikalasta). Kirja oli ilahduttavaa luettavaa, takatekstin mukaisesti se tarjoili hiukan erilaista näkökulmaa tähän suorituskeskeiseen, kiirettä palvovaan kulttuuriin. Kirja sisältää  mm. lukuja nimeltä kahvilassa istumisen filosofiaa, kuljeskelun tärkeys, joutilaisuuden ylistys, vetoava myötätunto sekä hyvyyden voima. Kirjan seurassa sai levätä.

Hiukan kyllä kritiikkiä siitä, kuinka tätä hitautta palvovaa (ja varmasti tarpeellista) elämäntyyliä voisi soveltaa kotiäiti, jonka kotona ei koskaan ainakaan hiljaista ole (no ehkä öisin, mutta silloin kotiäidit nukkuvat)? Ehkä se professorilta käy helpommin. Mikään elämäntaito-opas tämä ei varsinaisesti ole, ei myöskään hengellinen kirja vaikka kirjailija onkin uskova ihminen ja hengellisyyttäkin teoksessa esiintyy. Kirjaa on jotenkin vaikea määritellä. Alkupuolella asioita käsitellään teoreettisesti, kun taas toisessa osiossa (Sisäisiä ja ulkoisia matkoja) löytyy mielenkiintoisia matkakertomuksia sekä pohdiskeluja siitä, mitä ko. asiat käytännössä voisivat merkitä. Matkalla käydään niin Budapestissa, Pietarissa kuin Assisissa. Kirjailija pohtii Dostojevskin sanomaa siinä missä Franciscuksen elämäntyyliä, kuitenkin asiassa pysyen. Luin aiemmin Wikströmiltä kirjan Häikäisevä pimeys, ja tämä on kieltämättä paikoin edellisen toistoa.

Pidin ja voin suositella ihan jokaiselle            9