Betty on vasta kahdentoista ja juuri muuttanut Budapestiin, kun hän kohtaa lähes yhtä nuoren Richien. Heidän ystävyytensä muuttuu rakkaudeksi ja he suunnittelevat viettävänsä loppuelämänsä yhdessä. Toinen maailmansota ravistelee kuitenkin jo Eurooppaa ja Betty ja Richie jäävät sen jalkoihin.

Betty joutuu perheineen tuhansien muiden mukana näännyttävälle marssille Budapestista Itävaltaan. Edessä on keskitysleiri ja lähes varma kuolema. Mutta Bettyllä ja hänen perheellään on onnea, he jäävät henkiin. Sodan loputtua Betty, joka luulee Richien menehtyneen, avioituu Oton kanssa ja muuttaa Yhdysvaltoihin.

Kolmenkymmenen vuoden jälkeen Betty palaa jälleen nuoruutensa maisemiin Budapestiin. Hotellin ravintolassa hänen katseensa osuu lähellä istuvan miehen selkään ja sitä selkää hän ei voi olla tunnistamatta. Rakastavaisten kohtaaminen on riemukas ja lämmin, mutta paljastaa Bettylle myös yllättäviä asioita menneisyydestä (sisäsivu)

****

Jälleen yksi holokaustikertomus, tositarina tämäkin. Kirja on tosin kirjoitettu "romaanimuotoon" ja hämmästyttävää onkin (jos aletaan pilkkua viilata), kuinka hyvin Betty muistaa yksittäisten tilanteiden vuorosanoja vuosikymmenten jälkeen. Kirja keskittyy kuvailemaan Bettyn ja Richien suhdetta, joka alkoi Bettyn ollessa 12v. (!) ja kuinka hän ei sodan päätyttyä ja avioiduttuakaan kyennyt nuoruuden rakastaan unohtamaan. Ei, vaikka luuli miehen kuolleen. No, mies ei sitten ollutkaan kuollut, kuten kirjan sisäsivun teksti jo lukijalle paljastikin.

Romanttisesta puolestaan huolimatta kirja on myös koskettava kuvaus erään perheen koettelemuksista sodan keskellä. Olosuhteet täyteen sullotuissa rakennuksissa, nälän, täiden ja tautien keskellä olivat hirvittävät, mutta aina vain meni pahemmaksi. Oli kuljettava n. 30km päivässä kohti keskitysleiriä. Vaelluksella suurin osa matkaajista kuolikin.

Teokseen toi toivoa Jumalaan luottava äiti, joka luotsasi Bettyä ja hänen sisaruksiaan eteenpäin hirvittävissäkin olosuhteissa. Lopulta he kaikki selvisivät.

Olen huomannut, että tällaista kirjallisuutta on luettava pienissä erissä, muutoin on vaarana turtuminen. Ehkä elämänkerralliset teokset jäävät nyt toistaiseksi minun kohdalla kirjaston hyllyyn. Palaan näihin taas jossain vaiheessa.