Kate Klein, kolmen lapsen kotiäiti, ikävystyy Upchurchin nukkumalähiössä, jossa talot maksavat vähintään miljoonan, kaikki on aina tiptop ja ja kuolettavan tylsää. Leikkipuiston sileiksi suitut siperäidit karsastavat häntä, ja hänen miehensä käy kotona vain kääntymässä. Paikalliset ajelevat pienen kasvihuoneen kokoisilla maastureilla, mutta niistä ei ole suojaa, kun murha tahrii kiusallisesti pastellisävyisen idyllin.
Katen mielestä murha on kiinnostavinta, mitä kaupungissa on sattunut sitten naapurin likakaivon hajoamisen, ja hän ryhtyy tutkimaan juttua....  Mitä pidemmälle he tutkimuksissa etenevät, sitä enemmän salaisuuksia paljastuu ja sitä ikävämmältä alkaa näyttää onnellisuusmuurin taakse piilotettu maailma. (takakansilyhennelmä)

__________________

Tällainen "chick lit" (suomeksi: pahemman luokan hömppää) kirjallisuus on minulle melko valloittamaton alue kirjallisuudessa. Ja sellaiseksi saa jäädäkin.

No, onpahan nyt kokeiltu ja lyhyesti todettakoon, että Weinerin kirjoitustyyli on sinällään hauskaa luettavaa. Kerronta pursuaa kivoja pikkuyksityiskohtia, jotka elävöittävät tarinaa. Tyylilajin ei kuulukaan kovin syväluotaavaa olla, mutta ihan kiva, jos silti hiukan kuvailtaisi ihmisten tunteitakin asujen ja asusteiden väliin.

Kun lainasin kirjan, kuvittelin saavani pisaran vertaistukea toiselta väsyneeltä äidiltä, joka kokee toisten elämät täydellisiksi ja oman joskus kaaokseksi. Kirja veti koko homman niin överiksi, ettei siihen jäänyt uskottavuuden hiukkastakaan. Päähenkilö ärsytti minua alusta asti, samoin hänen "boheemi" ystävänsä, poissaoleva aviomiehen nysväke ja ah, (kuinkas muuten) niin ihana ex, jota päähenkilö tietysti on aina rakastanut, kunhan nyt vain sattui menemään väärän henkilön kanssa naimisiin... aaaargh!
Ei kiitos näitä enää.