Älykäs, koskettava romaani New Yorkin taidemaailmasta
Taidehistorioitsija Leo Hertzberg törmää SoHossa kiinnostavaan maalaukseen. Hän etsii käsiinsä sen tekijän, taiteilija Bill Wechlerin, ja heti ensi tapaamisesta alkaen miehet tuntevat sielunveljeyttä. Vuosien mittaan miesten perheiden elämät New Yorkissa kietoutuvat tiiviisti yhteen. Bill on naimisissa hermostuneen runoilijan Lucillen kanssa, Leon vaimo Erica opettaa kirjallisuutta. Taustalla häilyy myös kaunis ja eloisa Violet, Billin maalausten malli. Lapsia syntyy, lomaillaan, väitellään taiteesta ja kirjallisuudesta. Sitten käsittämätön tragedia katkaisee elämän järkyttävällä tavalla.

Norjalaistaustainen Siri Hustvedt (s. 1955) on kirjailija, taidekriitikko ja kirjallisuustieteen tohtori, joka asuu New Yorkissa aviomiehensä Paul Austerin kanssa. Hänen ylistetty romaaninsa on myyty 11 maahan ja sen suomennosta on odotettu kiihkeästi.
”Urbaania trilleriä tasapainottaa syvällinen dialogi rakkaudesta.” – Guardian
”Hustvedtilla on kyky paitsi ymmärtää ihmistä, myös katsoa taidetta.” – Helsingin Sanomat
***
No niin, luulempa, että tästä kirjasta tulee yksi suosikeistani. Pitkään olen miettinyt, että teokseen pitäisi jossain vaiheessa tutustua ja mikäpä siinä sitten, ei muuta kuin kirjastoon varausta tekemään.
Alku ei ehkä vielä vakuuttanut. Kirja muuttui kiinnostavaksi oikeastaan vasta, kun päästiin lukuun 2, eli siihen, kun sisälehden tekstissä kuvattu tragedia tapahtuu. Mietin tässä, että kirjoittaako sen jälkeisistä tapahtumista, vaiko jättää mahdollisten lukijoiden selvitettäväksi mitä tragedialla tarkoitetaan. Enpäs taida kertoa :) Mainittakoon, että kirja pitää sisällään monia kiinnostavia teemoja. Siinä käsitellään mm. syömishäiriöitä, hysteriaa, psykopaatteja sekä myös ystävyyttä, rakkautta ja taidetta. Kirjassa on vaikeasti kuvailtavan kaunis sävy, kieli ja lauseet ihastuttivat runollista puoltani.
Trillerinomainen tuntu säilyy läpi kirjan ja surumielisyyttä tämä suorastaan vuotaa. Siitä huolimatta romaanissa ei mielestäni mennä synkistelyn puolelle. Teoksen väri on tummansininen.
Ehkä minulla on vaikeuksia tämän(kin) kirjan asenteiden kanssa, mutta häiritseviltä konflikteiltä vältyttiin. Pidin, suosittelen ja voisin kuvitella lukevani tämän joskus uudestanakin. Varasin jo kirjastosta muuten kirjailijan uusimman...
Tosi outoa muuten, etten saa tähän rivinsiirtoja tehtyä... Mahtaneeko vika olla uudessa blogipohjassa...