Reykjavikin kaupunkiasutus leviää Grafarholtin eli hautamäen alueelle, josta löytyy rakennuksen perustuksia kaivettaessa vanhoja ihmisen luita. Vainaja vaikuttaa joutuneen rikoksen uhriksi. Poliisit Erlendur, Elínborg ja Sigurdur Óli kaivavat menneisyyttä asiakirjoista ja ihmisten muistin sopukoista samalla kun yliopiston arkeologit kuopsuttavat luurankoa esiin maakerroksista. Pienistä tiedon palasista alkaa muodostua kuvio.

Lukija tietää enemmän kuin poliisit, sillä nykyajassa tapahtuvan tutkinnan rinnalla kulkee menneisyyteen sijoittuva vavahduttava kertomus rajusta perheväkivallasta ja sen seurauksista. Huumeriippuvaisen tyttärensä kautta Erlendur joutuu miettimään oman avioliittonsa hajoamista ja omaa lapsuuttaan. Surullinen, mutta samalla lohduttava tarina ja poliisin tutkimukset kohtaavat, ja luut saavat nimen ja selityksen. (takakansi)

____________

Lukuvuosi polkaistiin käyntiin kunnon dekkarilla! Kirjaa ei ole syyttä Lasiavaimella palkittu.
Kirjailija maalailee tummasävyisen tarinan, jossa poliisikolmikkoa miltei tutummaksi tulevat rikoksen uhrit. Heidän surullista perhe-elämää tyranni-isän hallinnassa kuvataan melankolisella tavalla. Tässäkin tarinassa on nainen, jota mies pahoinpitelee. Karkuun on yritetty, mutta mies on löytänyt naisen ja uhannut tappaa lapset. Niinpä nainen on jäänyt ikään kuin hänen vangikseen. Lopulta lukija jännittää kenen luut ovatkaan kyseessä ja toivoo parasta... Kirjailijan tyyli on realistisen karu, mutta se, että tapahtumapaikkana on Islanti, tuo tarinaan eksoottista sävyä. Itse olen aina halunnut päästä matkustamaan kyseiseen maahan.

Indridason on nimi, joka kannattaa painaa kirjastoreissun varalle mieleen. Kirjan jälkeen tuli kieltämättä sellainen olo, että vaihteeksi voisi lukea jotain kevyempää.