Vivi ja Elna pyöräilevät hilpeinä kohti Norjan rajaa sotakesänä 1941. Tytöt ovat ensimmäistä kertaa matkalla omin päin, ja vapaus tuntuu huumaavalta, sillä talvi oli vaikein miesmuistiin. He laulavat riemusta ja kutsuvat itseään Daisy Sisters -duoksi.
Ilo vaihtuu kuitenkin pian kauhuksi, kun rajavartija raiskaa juopuneen Elnan yhteisen illanvieton päätteeksi. Yhdeksän kuukautta myöhemmin Elna synnyttää tyttärensä Eivorin.
Elämä kulkee polkujaan - helppoa ei ole sen paremmin äideillä kuin tyttärilläkään. Nämä rakentajanaiset eivät silti anna periksi, vaan he haluavat lopulta saada elämänsä ohjat omiin käsiinsä. (takakansi)

______________

puoliväli

Vihdoin uskalsin tämän tiiliskiven maailmaan astua. Hennolle naisihmiselle näin paksun kirjan lukeminen käy kirjaimellisesti työstä. :)

En usko, että Mankell osaisi huonoa kirjaa kirjoittaakaan, eli jos on aihetta marista, niin se johtuu todennäköisesti lukijasta. Ehkä olen lukenut liikaa dekkareita, koska jossain vaiheessa teos alkoi tuntua todella puuduttavalta. Mukaan ilmestyi tarinaan löyhästi liittyviä henkilöhahmoja, jotka tuntuivat jotenkin irrallisilta. Päähenkilöiden elämää on mielenkiintoista seurata, mutta koska sivumäärä on noinkin iso, pahoin pelkään, että mukaan mahtuu vielä lisää tylsempiä osioita.

Mutta niin tai näin, hyvä kirja tämä on joka tapauksessa ja Mankellin koruton, (suorastaan inho-) realistinen tyyli tekee vaikutuksen. Eivorin olemassaoloon liittyvää kriisiä on koskettavaa seurata. Mankell pureutuu hienosti ei-toivotun lapsen ajatusmaailmaan. Myös äidin ja tyttären väliset ristiriidat vaikuttavat vähintäänkin uskottavilta.

jatkuu.

18.9. Tässä kävi aivan päinvastoin, kuin useimmissa aiemmin lukemissani kirjoissa - teos ei huonone loppua kohti, päinvastoin. Vasta n. 300 sivua luettuani aloin todella pitää kirjasta! Aiheet käyvät paikoin yksiin oman elämäntilanteeni kanssa, tässäkin kotiäiti miettii, mitä loppuelämällään tekisi. Jossain määrin ajatusmaailmamme päähenkilön kanssa kohtaavat, vaikkakin Eivorin avioliitto ei missään vaiheessa kukoista, toisin kuin omani :)

Pari sataa sivua vielä. Mankell rules :)

19.9. The end. Pidin kirjasta, vaikka siinä paikoin olikin venytyksen makua. Kaikessa arkisuudessaan koskettava, välillä hymyilyttävä lukukokemus. Kirjan melko tyly loppu oli pikemminkin rohkaiseva, kuin masentava; kristittynä uskon, että kuolema ei ole loppu, päinvastoin. Ja kirjan kannasta abortteihin tulee tältä suunnalta miinnusta... (Hassua, että teoksessa lähes joka sivulta löytyy lauseita, jotka päättyvät . . .)

Siitä huolimatta Mankell kirjoittaa niin hyvin, että täytyy lukea pikimmiten vielä läpikäymättömät Wallanderit!