Evalla oli loistelias ura ja onnellinen avioliitto, ennen kuin hän sai lapsen. Nyt Kevin on vankilassa järkyttävän rikoksen takia, ja miehelleen Franklinille osoittamissaan kirjeissä Eva käy läpi tragediaa edeltänyttä aikaa.

Miksi Kevin päätyi hirmutekoon? Voiko lapsi olla luonnostaan paha? Oliko kaikki vanhempien syytä? Mitä jos Eva olisi rakastanut Keviniä enemmän? Jos Franklin ei olisi aina kieltäytynyt näkemästä asioiden todellista puolta?

Vai olisiko näistä mikään muuttanut mitään? (takakannesta)

****

Kertakaikkisen hämmentävä kirja! Olen tietoisesti vältellyt teosta, koska sen ahdistavuudesta kirjoitetaan niin paljon. Eräällä kirjastoreissulla kirjan kuitenkin palautettujen hyllystä bongasin, ja "retkahdin" lainaamaan...

Toisin kuin samaa teemaa käsittelevä Yhdeksäntoista minuuttia, tämä teos antaa ymmärtää, että vain hirviö kykenisi joukkomurhaan. Siis kirjaimellisesti hirviö, lapsi, joka on koko elämänsä ajan ollut välinpitämätön, kylmä, haluton. Vai onko tämä vain äidin näkökulma? Äiti kun kykeni näkemään pojassaan pelkkää pahaa, isä taas oli sokea kaikelle pahalle ja hänen mielestään Kevin oli täysin normaali lapsi. Mikä on totuus?

Koko perhe tuntuu enemmän tai vähemmän kieroutuneilta. Äiti, Eva on narsistinen omaa napaa tuijottava persoona, isä jääräpäisen hyväuskoinen, perheen tytär Celia ylikiltti ja toisaalta yliarka (kummakos tuo, kun veljenä hänellä "hieman erikoinen" tapaus). Alkuun Evan itsekeskeisyys ja kykenemättömyys tuntea mitään lastaan kohtaan ärsytti, jossain vaiheessa aloin tuntea myötätuntoa häntä kohtaan.  Oliko syy koko kammottavaan tapahtumaketjuun hänen kokema synnytyksenjälkeinen masennus, jota edes Eva itse ei ottanut kovinkaan vakavasti. Miksei hän kiikuttanut poikaansa ajoissa psykologille, hakenut itselleen apua?

No, tarina on onneksi fiktiivinen, ja mielestäni kouluampumisia ei näin helpolla kuitata; että lapsi vain yksinkertaisesti olisi paha. Kirja herättää ennakkoluuloja ja ruokkii kyynisyyttä. Hyvin vastenmielinen, hyvin (psykologisessa mielessä) kiinnostava teos!

Kirjan loppuratkaisu oli parasta, mitä romaani sisälsi ja tavallaan palkitsi ei-niin-kivan luku-urakan.