"Minusta tuntuu kuin olisin ollut autiolla saarella ainoana hirveästä onnettomuudesta selviytyneenä ihmisenä, mutta omat selviytymismahdollisuuteni olivat edelleen vähäiset. Lupaus, jonka annoin itselleni yön pimeydessä mieleni täyttyessä pelosta, joka aina öisin muistutti itsestään, oli että jos ihme kuitenkin tapahtuisi, jos kaikesta huolimatta selviytyisin, minun on pakko kertoa".

Nina Rajmicin onnellinen lapsuus katkeaa Saksan hyökätessä Puolaan syyskuussa 1939, ja pian Nina joutuu perheineen Varsovan gettoon. Myöhemmin alkavat junakuljetukset itään. Työleirille, niin kuin luullaan.

Ninan sankari on hänen veljensä, joka pelastaa hänen henkensä kerta toisensa jälkeen.

(takakannesta)

****

Mitähän tästä sanoisi... Olen todella huono kommentoimaan tositarinoita, eihän tämän kaltaisesta kirjallisuudesta voi sanoa pitäneensä tai päinvastoin. Tämä on elettyä elämää, totta.

Kirjailija Lena Einhorn on haastatellut äitiään, filmannut häntä ja kirja on koottu äidin muistelmien, sekä asiaan liittyvien dokumenttien perusteella. Einhorn vie tarinaa omalla tyylillään eteenpäin. Teos keskittyy lähinnä siihen, mitä tapahtui, ei niinkään siihen, miltä Ninasta sillä hetkellä tuntui. Kirjassa todetaan, että Nina selvisi osittain sen takia, että pystyi sulkemaan ahdistavat asiat mielestään, ja elämään getossakin kohtalaisen "normaalia" arkea.

Veli ja oma intuitio pelastivat hänet monista tilanteista, joissa ainoastaan kuolema tuntui varmalta vaihtoehdolta. Uskomatonta, raastavaa.

Luin n. 10-vuotiaana kirjan nimeltä Polttouhrit ja olin, kuinkas muuten, hyvin järkyttynyt tekstistä. Edelleen näiden selviytyjien tarinoita lukiessa mieli hiljenee. Että tällaista voi tapahtua täällä, sivistyneissä länsimaissa...