Hänen varhaisimmat muistonsa liittyivät etäisyyksiin. Hänen itsensä ja äidin väliseen, lattian ja katon väliseen, huolen ja ilon väliseen etäisyyteen. Hänen koko elämänsä liittyi etäisyyksiin. Taito mitata etäisyyksiä oli kuin loitsu, väline jolla hän hallitsi ajan ja tilan liikettä.

Henning Mankellin tummansävyisen rakkaustarinan pinnan alla väreilevät petoksen ja vihan syvyydet. Romaanin ihmiset ovat kuin laivoja, jotka yrittävät mahtua ohittamaan toisensa kapeikossa. (takakansi)

_________

n. 50 sivua lukematta

Mutta. Asunnossa hiljainen hetki, eli hyvä kirjata ajatuksia nyt jo tässä vaiheessa.
Olen pyöritellyt teosta kirjastossa useaankin otteeseen, mutta takakannen perusteella en oikein tiennyt mitä odottaa. Jostain syystä kirja jäi aina odottamaan parempaa hetkeä. Koska minulla nyt on meneillään "mankell-kausi" (??), päätin, että on oikea aika vihdoin lukea tämä romaani.
Täytyy myöntää, että aivan ensimmäisten, loistavien sivujen jälkeen, tuli vaihe, jossa lukeminen tuntui hiukan työläältä. Olen kai hitaasti lämpiävä, koska kesti taas ennen kuin kirja imaisi mukaansa. Mutta sekin vaihe tuli, totisesti!

Teos on ikään kuin matka psykopaatin mieleen. Mietin Mankellin motiiveja kirjaa kirjoittaessa, eli onko lukijan tarkoitus ymmärtää sairaan mielen liikkeitä, vaiko pelkästään tuntea vastenmielisyyttä? Minulle kävi sekä että. Tarve hallita niin ympärillä olevia ihmisiä, kuin itseäänkin, on kirjassa kuvattu hyytävän eleettömällä tavalla. Kirjaa ympäröi uhan tuntu, mutta niin tarinassa itsessään, kuin kerronnassakin on jotain hienostunutta.
...

Luettu on. Teos oli kaunis ja tunnelmaltaan hiukan epätodellinen. Ei tämä varsinaisesti mielestäni mikään jännäri ollut, enemmänkin kaunokirjallisuuden ystäville suosittelisin. Silläkin uhalla, että menee hehkutuksen puolelle, täytyy jälleen kerran ihmetellä Mankellin kirjallisia lahjakkuuksia. Upeaa työtä!