Joka toinen vuosi syyskuun neljäntenätoista päivänä nuori nainen katoaa. Vain syyskuun vuonna 1990 kadonneesta ei poliisin tiedostoissa ole merkintää -mutta se oli päivä, jolloin Karenin elämä nyrjähti. "16-vuotiaana äidiksi ja 18-vuotiaana murhaajaksi. Pahempaa ei voisi enää seurata", ajatteli hänen äitinsä silloin
Mutta pahan määrällä ei ole rajaa. Vielä kymmenen vuoden jälkeenkin Karen herää öisin kylmään hikeen, vierellään aviomiehensä Marko, Karenin rikoksen aikoa silminnäkijä -takakansi
___________
Kirjan kanssa ollaan loppumetreillä, varsinainen huipennus siis vasta edessä. Jotain tuntoja jo nyt.
Eli. Pitkästä aikaa teki mieli lukea jännitystä ja tämä saksalainen "rikoskirjallisuuden supertähti" on minulle aivan uusi tuttavuus. Kuten dekkareissa yleensä, tästäkään kirjasta ei saa takakannen perusteella oikein minkäälaista kuvaa siitä, mitä olisi odotettavissa. Ei siinä siis muu auttanut, kuin lukea.
Vaikka Karen kirjan päähenkilö onkin, tässä tarinassa hahmoja on niin paljon, että ensisivuilta löytyy ihan henkilöluettelo. Pariin otteeseen sieltä on täytynyt luntata, että kuka tämä taas olikaan (kaikenlisäksi niin samanlaisia nämä saksalaiset sukunimet).
Jotenkin kerronta on hyvin erilaista johon olen tottunut. Dialogeja on ehkä keskivertoa vähemmän, kerronta keskittyy siihen mitä henkilöt tekevät. Hahmojen pään sisään on jotenkin vaikeaa päästä, tunteita tai tunnelmia tässä ei juuri lainkaan kuvata. Toisaalta mielenkiintoisia koukkuja löytyy ja murhilla ei mässäillä eli siinä mielessä kirja minun makuuni.
Kirjassa ei ole perinteistä poliisi-etsii-murhaajaa -teemaa. Tai on, mutta tällä kertaa ruumiita ei edes löydetä. Juoni on omalaatuinen, monimutkainen, välillä jopa sekavanoloinen. Heti alkuun murhaajavaihtoehtoja ei lukijalle jätetä kahta enempää mutta toisaalta vielä on auki miksi, miten ja mitä.
:) Niistä lisää myöhemmin ---
...No joo. Ihan perusdekkari mutta työläs lukea eikä juuri onnistunut nollaamaan ajatuksiani - ja juuri sitä dekkareilta haen. Loppuratkaisu ei yllättänyt (kuinkas muutenkaan, koska murhaajahan oli jo alusta asti "fifty/fifty"), sen sijaan minua yllätti, että vaikka alussa vihjailtiinkiin johonkin traumaan, tarina jätti miltei kokonaan avoimeksi murhaajan motiivin. Tuli fiilis, että "lukutyö" jäi palkkiotta vaille. Blaah.
Useissa dekkareissa minua viehättää arjen makuinen kuvaus, persoonalliset/sympaattiset päähenkilöt tai sarkasmi. Tässä nämä elementit jäivät puuttumaan joten ei iskenyt.
Eli. Pitkästä aikaa teki mieli lukea jännitystä ja tämä saksalainen "rikoskirjallisuuden supertähti" on minulle aivan uusi tuttavuus. Kuten dekkareissa yleensä, tästäkään kirjasta ei saa takakannen perusteella oikein minkäälaista kuvaa siitä, mitä olisi odotettavissa. Ei siinä siis muu auttanut, kuin lukea.
Vaikka Karen kirjan päähenkilö onkin, tässä tarinassa hahmoja on niin paljon, että ensisivuilta löytyy ihan henkilöluettelo. Pariin otteeseen sieltä on täytynyt luntata, että kuka tämä taas olikaan (kaikenlisäksi niin samanlaisia nämä saksalaiset sukunimet).
Jotenkin kerronta on hyvin erilaista johon olen tottunut. Dialogeja on ehkä keskivertoa vähemmän, kerronta keskittyy siihen mitä henkilöt tekevät. Hahmojen pään sisään on jotenkin vaikeaa päästä, tunteita tai tunnelmia tässä ei juuri lainkaan kuvata. Toisaalta mielenkiintoisia koukkuja löytyy ja murhilla ei mässäillä eli siinä mielessä kirja minun makuuni.
Kirjassa ei ole perinteistä poliisi-etsii-murhaajaa -teemaa. Tai on, mutta tällä kertaa ruumiita ei edes löydetä. Juoni on omalaatuinen, monimutkainen, välillä jopa sekavanoloinen. Heti alkuun murhaajavaihtoehtoja ei lukijalle jätetä kahta enempää mutta toisaalta vielä on auki miksi, miten ja mitä.
:) Niistä lisää myöhemmin ---
...No joo. Ihan perusdekkari mutta työläs lukea eikä juuri onnistunut nollaamaan ajatuksiani - ja juuri sitä dekkareilta haen. Loppuratkaisu ei yllättänyt (kuinkas muutenkaan, koska murhaajahan oli jo alusta asti "fifty/fifty"), sen sijaan minua yllätti, että vaikka alussa vihjailtiinkiin johonkin traumaan, tarina jätti miltei kokonaan avoimeksi murhaajan motiivin. Tuli fiilis, että "lukutyö" jäi palkkiotta vaille. Blaah.
Useissa dekkareissa minua viehättää arjen makuinen kuvaus, persoonalliset/sympaattiset päähenkilöt tai sarkasmi. Tässä nämä elementit jäivät puuttumaan joten ei iskenyt.
Kommentit