Jean-Dominique Baubyn elämä päättyi vuonna 1995. Hän halvaantui eikä enää pystynyt liikuttamaan muuta kuin vasenta silmäluomeaan, mutta hänen aivonsa toimivat yhtä kirkkaasti kuin ennenkin. Menestyvä lehtimies ja kahden lapsen isä joutui yhtäkkiä muiden avun varaan, mutta hän ei antanut periksi.
"Olen ruumiini vanki, ajatukset ja mielikuvat liitävät kuin perhonen sukelluspuvun lasikuvun sisässä", hän viestitti. Silmäänsä räpyttämällä hän "saneli" avustajalleen tämän teoksen. Se on ainutlaatuinen dokumentti sairastumisesta ja yksinäisyyteen vangitun mielen liikkeistä, mutta samalla elämänvoiman ja toivon ylistys.

"Tämä on suurinta kirjallisuutta, sillä se tutkii olennaisinta, mikä jää jäljelle kun kaikki muu on mennyt - elämää itseään". Eric Orsenna (takakansi)

________________

Jos oma arki tuntuu puuduttavan tylsältä, kannattaa lukea tämä kirja. Itse osaan ehkä hiukan syvemmin ja jonkin aikaa arvostaa terveyttä teoksen luettuani. Kirjan päähenkilö sairastui kammottavimpaan kuviteltavissa olevaan tautiin, josta käytetään nimitystä locked-in syndrooma. Taudissa järjeltään terve ihminen jää ruumiinsa vangiksi voimatta kommunikoida muutoin kuin hyvin rajallisesti, ei ehkä ollenkaan? Baubyn onnistui viestittää ajatuksistaan vasenta silmäänsä räpyttäen ja pystyi hiukan kääntämään päätään, mutta siihen liikkuminen jäikin.

Minua kummastuttaa, että näissä hirvittävissä oloissa hän kuitenkin saattoi sanella kirjan, jossa on paljon huumoria, toivoakin. Mielikuvitusta miehellä tuntui olleen reilulla mitalla ja kirjassa on paljon mielikuvamatkoja muistoihin. Puhutteleva ja surullinen kirja, josta on tehty myös elokuva. Suosittelen.